En ole meidän suvussamme ainoa jonka käteen pora tai maalisuti on istunut. Isoisäni perusti 70-luvulla oman rakennus- ja remontointiliikkeen. Yhtiökumppanikseen hän otti isäni, joka oli tuolloin vielä nuori pojankloppi. Yhdessä he rakensivat kymmenittäin taloja ja tekivät liukuhihnalla remontteja lähes 20 vuotta. Tuona aikana isälleni muodostui vankka perusta rakentamisen saralla. Tiedot siirtyivät isältä pojalle. Isoisäni oli aina minulle vähän sellainen mysteerimies, joka puhui vähän ja vain silloin kuin oli asiaa. Mutta sen muistan ja tiedän että hän rakensi aina kuin kynnelle kykeni. Valitettavasti hän menehtyi muutamia vuosia sitten, ennen kuin minä uskalsin tätä alaa lähteä opiskelemaan. Mutta onneksi olen isäni kautta päässyt tutustumaan isoisäni oppeihin.
Vanhempani erosivat kun olin todella pieni. En siis ole kasvanut rakentamisen parissa tai seurannut sitä kulttuuria. Koska asuin äitini luona, jäi myös isäni minulle hieman vieraaksi. Toki hän oli minulle tärkeä ja häntä kunnioitin mutta ns. isä-tytär suhdetta ei päässyt muodostumaan. Olosuhteiden pakosta ja osittain omasta kapinastani johtuen. Kaikki kuitenkin muuttui silloin kun ostimme Puolen hehtaarin kukkulan. Oli minulle luonnollista kääntyä isäni puoleen tämän projektin myötä. Ammattilainen kun on. Ja rakensimme talomme hyvin lähelle hänen asuinpaikkaansa mikä osaltaan helpotti myös yhteydenpitoa. En ehkä vielä tuolloin tiedostanut sitä tosiasiaa, että rakentaminen ja sisustaminen on se minun juttuni. Toki sisustamisesta pidin harrastusluonteisesti mutta rakentaminen? Pyh pah, miesten juttu. Mutta mitä pidemmälle tämä projekti eteni, sen enempi aloin ymmärtämään että sisustaminen kulkee käsi kädessä rakentamisen kanssa. On helpompaa sisustaa kun ymmärtää niitä asioita minkä sisälle sisustetaan. Jokainen tila muodostuu puitteista jotka on rakennettava. Kiitos isäni (ja isoisäni), tämän ymmärtäminen ja tiedon sisäistäminen on ollut huomattavasti helpompaa. Ja täten olen päässyt vähän koulussakin "rehentelemään" vielä lapsenkengissä olevilla taidoillani :D.
Koska koulun alkamisen myötä tiedonjano oli valtava, pyysin isältäni mahdollisuutta tehdä heillä remonttia. Siellä oli yksi huone joka oli vielä kokonaan tekemättä. Vaikka isäni on todella tarkka niin antoi hän minulle mahdollisuuden. Projekti alkoi tämän vuoden alussa (esittelen lopputuloksen teille myöhemmin). Oppityttönä oleminen ei ollut sitä helpointa mahdollista hommaa, isäni on meinaan todella kriittinen ja suorapuheinen opettaja. Useasti teki mieli heittää teräslastat,sudit jne. nurkkaan ja pistää pillit pussiin. Onneksi en näin kuitenkaan tehnyt. Ja hei, eikös isä-tytär suhteeseen kuulu myös pienimuotoiset yhteenotot :)? Opin tuon projektin aikana paljon, enemmän kuin mitä odotin. Toki pääpaino oli sisärakentamisessa mutta tuon muutaman kuukauden aikana aloin ymmärtämään ja tuntemaan isääni aiempaa paremmin. Sekä isoisääni, josta kuulin tarinoita vuosien varrelta. Tuo mysteerimies ei ollut enää niin mysteerinen.. Projektin loppupuolella saimme kuitenkin musertavia uutisia. Isälläni todettiin hyvin harvinainen syöpä.
Olen aina pienessä mielessäni ja naiivisti ajatellut vanhempieni olevan vahingoittumattomia. He ovat kokeneet niin paljon ja selviytyneet niin monesta taipaleesta ja ikävästä asiasta. Jotenkin sitä on pitänyt itsestään selvyytenä että he ovat aina täällä. He eivät vanhene, he eivät sairastu, he ovat yli-ihmisiä. On kuitenkin tieteellinen fakta että kaikki me poistumme täältä ennen pitkään. Mutta kun omien vanhempien haavoittuvuus ja kuolevaisuus tulee eteen, on se kuin isku vasten kasvoja. Julkinen salaisuus jota kukaan ei halua ajatella. Joten kun isän syöpä todettiin, lamaannuin. Sen täytyi olla todella huono vitsi. Muutamassa kuukaudessa isän tila huononi niin paljon että siitä tuli pakosti todellisuutta. Hän kärsi, tunsi kipuja ja varmasti pelkoa. Vaikkei sitä näyttänyt tai myöntänytkään. Usein sitä jopa unohti hänen olevan sairas, niin urhealta ainakin minun edessäni näyttäytyi. Veljeni ja äitipuoleni ehkä saivat osakseen enemmän tunnetiloja kuin minä, he kuitenkin asuvat yhdessä. Valitettavasti tämä syöpä oli sellainen johon ei tavalliset syöpälääkkeet tehonneet. Oli vain yksi lääke joka ehkä saattoi tepsiä. Tai sitten leikkaus. Leikkaukseen ei heti ryhdytty sen riskien vuoksi vaan ensin kokeiltiin tuota lääkettä. Jo kuukaudessa kuitenkin huomattiin sen tehon olevan lähes olematon. Kasvain, josta syöpä todettiin, oli kasvanut käsittämättömiin mittoihin. Riskeistä huolimatta oli leikkaus tehtävä. Se tehtiin tämän viikon maanantaina..
Viimeiset viikot ovat olleet rankkoja. Kaikki ovat henkisesti valmistautuneet leikkauspäivään. On todella hermoja raastavaa kun ei tiedä mitä tuleman pitää. Uni ei tule, aivot on tiltissä ja keho ei toimi. Sitä ajattelee kaikkea ja ei mitään. Maanantai oli varmasti elämäni pisin päivä. Veimme veljeni kanssa isän sairaalaan jo varhain ja sinne hän jäi sairaalakaavussa odottelemaan. Jouduimme odottamaan iltaan asti ennen kun saimme tiedon tapahtuneesta. Riskeistä huolimatta isä oli selvinnyt. Kipuja aiheuttanut ja sillä hetkellä henkeä uhannut kasvain oli saatu leikattua pois. Ja mikä mötkäle se olikaan! Hän oli kantanut vatsassaan 6,5 kg syöpäkimpaletta. Puolet isompi mitä oma lapseni oli syntyessään. Sellaista ei vaan pysty ymmärtämään, ei kukaan muu kuin isäni. Hän koki tuon kaiken ja selvisi.
Nyt voi taas hengittää. Isän toipuminen jatkuu mutta tämä taistelu on voitettu. Isä 1 - Syöpä 0. Mitä tahansa teettekin, älkää pitäkö vanhempianne itsestään selvyytenä. He eivät ole täydellisiä, he tekevät virheitä ja he ovat haavoittuvaisia. Ja ennen kaikkea he ovat osa sinua. Oli tarinanne mikä tahansa, muistakaa että he eivät ole ikuisesti täällä. Joten joskus on myös hyvä kertoa miten tärkeitä he ovat. Pitäkää toisistanne huolta. Me löysimme rakentamisesta isän kanssa yhteisen sävelen ja luojan kiitos, se tarina saa vielä jatkoa. Minun isäni on Supermies numero 1.
Ps. Äitille kans terkkuja <3.
<3 tsemppiä Mirva ja perhe!
VastaaPoista