Jokainen vanhempi on aina poikkeuksetta tuntemattoman äärellä lapsen tullessa elämään. Tähän asiaan ei vaikuta ikä, sukupuoli tai rotu. Eikä edes lasten määrä, koska asetelma muuttuu joka kerta uuden tulokkaan myötä. Vanhemmaksi opitaan, sitä ei olla luonnostaan. Vanhemman ensisijainen tavoite on kasvattaa lapsi parhaalla mahdollisella tavalla silläkin riskillä että omien tarpeiden ja tunteiden on jäätävä taka-alalle. Paljon keskitytään siihen miten lapsia tulisi kasvattaa mutta pysähtyykö kukaan koskaan miettimään miten vanhempi kasvaa lapsen mukana? Saatika antaako siitä kukaan itselleen koskaan kiitosta?
Olin todella nuori kun tulin äidiksi. Vasta ylittänyt tuon ns. maagisen iän lapsuuden ja aikuisuuden välissä. Moni 18-vuotias odottaa täysi-ikään päästessään juhlia, matkoja, elämää ilman vanhempien asettamia rajoituksia, autoilua.. Kaikkea sitä mitä vain täysi-ikäinen voikaan tehdä. Minä odotin lasta. Sinä päivänä kun täytin 18, astelin ravintolaan monien muiden nuorten tavoin. Ainoa este juhlimiselleni oli tuo valtava maha joka oli jo täynnä elämää. Ostin tiskiltä limun, pelasin pelikoneessa muutaman kolikon ja lähdin kotiin. Sanoisin että huimat 18 v. kinkerit. Petyinkö? En. Kyseessä oli oma valintani.
Odotusaika oli kaikkea muuta kuin kaunis. Asuin kaukana vanhemmistani, vailla tukiverkkoa ja koulu vielä kesken. Toki minulla kavereita oli mutta tuskin kukaan pystyi tuossa vaiheessa ymmärtämään mitä kävin läpi. Lapsen isästä ei apua ollut, ei tässä eikä myöhemmässäkään vaiheessa.. Välillä tuntui että sitä on täysin yksin. Poikkeuksena oli tuo pieni masuasukki joka aina hellästi potkaisi kun tämä äiti oli surkeimmillaan. Ei, en minä ollut yksin. Synnytys käynnistyi 4 viikkoa etuajassa. Tähän en ollut henkisesti varautunut. Ja mikä draamakomedia se olikaan.. Monen mutkan kautta siihen mentiin vailla jytyjä lääkkeitä, huone täynnä kätilöharjoittelijoita ja valtavien kipujen saattelemana. Tuskassa oli jo kestämistä, mutta se vielä että olit muiden ihmisten pällisteltävänä.. Kostin sen potkaisemalla yhtä harjoittelijaa "vahingossa" päähän loppuvaiheessa. No okei, se oli vahinko. Mutta mitäs tuli liian lähelle! Koko tuo tapahtumasarja kuitenkin unohtui kun sen pienen nyytin sai käsivarsilleen. Siinä myö oltiin, tuore äiti ja pieni prinsessa. Mitäs nyt sitten?
Arkeen opettelu alkoi jo sairaalassa. Jouduimme olemaan siellä yli viikon lapsen syntyessä keskosena. Eräs hoitajista oli päättänyt tehdä kantansa nuorista äideistä selväksi meidän vierailumme aikana. Olin liian nuori, liian kokematon, uusavuton jne. Joka kerta kun hän astui huoneeseeni, oli hänellä valmis kommentti siitä mitä milloinkin tein väärin. Pahin ehkä kaikista oli se kun hän puuttui imettämiseeni. Ilmeisesti tein senkin väärin kun hän kesken syöttämisen tuli ja nosti lapsen pois tokaisten samalla että etkö sinä edes syöttää osaa! No en sitten vissiin. Mutta eipä ole aiemmin tällanen reilu 3 kg mötikkä roikkunut rinnoissa kiinni. Kaiken huipuksi hän runnoi rintojani kuin mitäkin lehmän utareita saadakseen lapselle suotuisammin ravintoa. Ehkä elämäni noloimpia hetkiä, jonka minä viisauksissani kerroin teille juuri nyt. Hyvä minä! Noh, nykyään siihen osaa suhtautua jo huumorilla.
Koliikki ja hampaat. Ajanjaksoja joista en juuri muista mitään. Hetkiä kun tuntui siltä että kävelisi sumussa. En ole eläessäni kokenut sellaista väsymystä kuin tuolloin. Ainoita kertoja kun pääsin kotoa pois, oli ne 6 tuntia viikossa kun sain kaupungin järjestämän hoitajan kotiin ja kävin itse koulussa. Olin jaotellut viimeisen opiskeluvuoden kahdelle vuodelle muka helpottaakseni elämää. Toki se hivenen iisimpää oli mutta rankkaa silti. Kavereita ei tässä vaiheessa ollut juuri nimeksikään. Ymmärtäähän tuon.. Kokemuksesta voin sanoa että tämän kaltainen keskustelu 18-vuotiaiden parissa ei kanna kovin pitkälle: Vitsi mitkä bileet oli eilen! Huhu, mikä darra! Ja tiedättekö mitä se ja se teki sen ja sen kanssa. Mikä skuuppi! Joo, mä kuulin. Mutta en päässyt paikalle kun olin kotona kakkavaippojen ympäröimänä, yltäpäältä puklussa ja tukka takussa. Right. Noooooh.. Palataan!
Ensimmäiset pari vuotta meni huimaa kyytiä. Ei liiemmin ehtinyt ajattelemaan miten sitä ihmisenä kasvoi lapsen rinnalla, elämä oli lähinnä selviytymista päivästä toiseen. Sain opiskelut suoritettua loppuun (josta muuten näin jälkikäteen olen kovin ylpeä!) ja muutin takaisin kotipaikkakunnalle taaperon kanssa. Muutto itsessään oli kovin suuri helpotus, hyvä tukiverkko on vanhemmille äärimmäisen tärkeä asia. Jo pelkästään sen tiedostaminen ja lähellä olo tuo turvaa, eritoten meille nuorille yksinhuoltaja äideille. Ja olihan se myös lapselle tärkeää saada isovanhemmat ja muut sukulaiset lähelle. Sain töitä läheisestä kaupasta jossa tapasin loistavia tyyppejä (jotka ovat vieläkin osa elämääni ja äärimmäisen tärkeitä ystäviä). Työpaikan ja uusien tuttavuuksien myötä sain myös elämääni muutakin sisältöä kuin vain äitiyden. Eikä minua vieroksuttu sen tähden. Tuossa vaiheessa sitä ymmärsi, miten tärkeää on ettei hukkaa itseään vanhemmuuteen. Lapsi ei kärsi siitä jos toisinaan vanhempi on vain pelkkä ihminen ja keskittyy itseensä. Päinvastoin, hyvinvoiva ja iloinen äiti on aina parempi vaihtoehto kuin väsynyt, kiukkuinen noita-akka. Karrikoitu esimerkki, mutta lähellä totuutta ;). Noihin aikoihin tapasin myös Iso-O:n. Elämä hymyili. Kunnes se saapui. Ryminällä, valtavalla massalla, kiukkua puhkuen. Elämäni taistelu. U-H-M-A-I-K-Ä.
Kun asettaa kaksi blondia vastakkain, toinen metrin mittanen ja toinen vähän isompi niin kumpi voittaa? Niin, hyvä kysymys. Siinä vaiheessa kun vastapeluri on uhmäiän täyttämä, määrätietoinen nassikka joka on päättänyt saada tahtonsa läpi, on sitä loppujen lopuksi aika "aseeton". Toki vanha viisaus uhkailu-kiristys-lahjonta jossain määrin toimii mutta kyllä siinä vaaditaan ihan jo silkkaa henkistä voimaa vanhemman puolelta. Uhma-ikä on tasapainoilua, jolloin vanhempi joko taantuu lapsen tasolle ja lähtee siihen mukaan tai sitten nousee sen kaiken yläpuolelle ja koittaa pitää rajat edes jossain määrin kasassa. Myönnettäköön, itse olen tehnyt molempia. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole helppo. Taantumassa sitä pitkittää tilannetta pahentaen asioita entisestään, viisaasti käyttäytyen sitä joutuu kestämään sen lapsen kaiken suoman raivon ja kiukun mitä vaan pienestä ikinä lähteekään. Eikä naapuritkaan pääse tuolloin helpolla. Se on jännää miten sitä aina häpesikin sitä huutoshowta ja mietti mitä kuulolla olevat ajattelevat.. Varmaan joku ajatteli pahalla mutta mitä sitten? Kaikki meistä on käynyt läpi tuon vaiheen, harva vaan sitä muistaa. Vanhempien mieleen se toki jää, loppuiäksi.. Lohdutuksen sanana kuitenkin, uhmaikäkin on vain vaihe joka loppuu ennen pitkään. Pahempaa on vielä tulossa :/.
Meillä uhmaaminen ja rajojen kokeilu kesti aika tarkalleen... Ei, odottakaas. Se jatkuu edelleen. Mutta se laantuu, tietyssä määrin. Tulee seesteisiä kausia ja aina välillä sitä ehtii jo ajatella että lapsi jopa kuuntelee viisaita sanojasi. Kunnes unohtaa ne seuraavaan kertaan mennessä. Mikä siis neuvoksi? Noh, kertaus on opintojen äiti. Kouluikään mennessä sitä on tullut jo ihan uusia huolen aiheita joiden käsittelemiseksi vanhemman on jälleen kasvettava roimin askelin siitä selviytyäkseen. Hyvällä tuurilla lapsi vie kouluelämään mukanaan opettamiasi asioita, niitä moneen kertaan jankattuja. Mutta he unohtavat myös suurimman osan. Rajoja kokeillaan yhä edelleen, mutta isommassa mittakaavassa.
Koulu on viidakko jossa moni lapsi hukkaa helposti tiensä. On kiusaamista, yleistä kapinaa, cool on pakko olla, vanhemmat on enemmän ja vähemmän pebasta.. Viimeisenä mainittu asia korostuu entisestään lapsen tullessa esimurrosikään. Uhmaikä on paha mutta tuo vaihe.. Huh huh. Valehtelua, rikkimenneitä tavaroita, erikoista meikkaamista, äidin vaatteiden käyttämistä, järjetöntä huutoa ja kiukkua, ovien paiskomista.. Mitä vaan voikaan keksiä. Pieniä mutta siinä hetkessä isolta tuntuvia asioita. Tässä vaiheessa sitä vasta luovuttaminen tuleekin mieleen useita kertoja. Mutta ei niin tehdä. En minä eikä kukaan muukaan. Koska tuon kaiken takana on vielä pieni ihminen joka tarvitsee ohjausta ja ymmärrystä, ehkä enemmän kuin koskaan. Lasten maailma voi olla tänä päivänä todella julma ja meidän vanhempien tehtävänä on tehdä kaikkemme ettei asia olisi niin. Okei, tämä vaihe tuli meille kalliiksi mm. rikkimenneen telkkarin, ikkunan, tusinan kännykän, hukatun fillarin jne. myötä mutta se on vain rahaa.. Ja esimurrosiästäkin selviää. Uskokaa tai älkää. Viimeinen vuosi on jo ollut melko rauhallista, Teinari on järkiintynyt, vähän voi jo meidän kalkkisten kanssa keskustella ja kouluarvosanat on huimaa kyytiä nousseet. Ylpeä äiti täällä hei ;)!
Huomenna alkaa taas jälleen uusi oppivaihe elämässä. Yläaste, tuo paljon pelätty raadollisia kasvukipuja aiheuttava ajanjakso. Teinari on ihan cool koko jutun suhteen, äiti on taas enemmän ja vähemmän kauhuissaan. Kun muistelee omaa yläaste aikaa niin voi luoja.. Ja vaikka tiedän tämän kasvuvaiheen olevan lapsille se yksi rankimmista niin tuskin se meille vanhemmillekkaan mitään ruusuilla tanssimista on. Nyt jos koskaan sitä haluaisi palata ajassa taaksepäin, vaikka sitten sinne uhmäikään. Tästä eteenpäin sitä todella luovutetaan lapsi maailmalle pienin askelin. Huaah.. Tämän mamman on pakko vetää muutaman kerran happea ennen kuin nuo mopopojat alkaa pyöriä nurkissa ja vaihe "Sä oot kököin ihminen maailmassa, sä et tajua, mä tarviin rahaa, sä oot taas se kököin ihminen maailmassa" alkaa eskaloitumaan.
Vanhemmuus. Vaiheesta toiseen, sitä se on. Kipeitä polkuja, palkittuja hetkiä. Olen toistaiseksi selvinnyt hengissä tästä jobista ja niin on tuo minun lapsukainenkin. Ollaan tehty yhdessä virheitä, huudettu, naurettu, itketty, kasvettu.. Toki tieni vanhemmuuteen olisi ollut varmasti helpompi hieman laajemmalla skaalalla elämänkokemusta enkä kenellekkään voi suositella vanhemmuutta liian nuorella iällä. Nuorten tulisi nauttia elämästä ja tulla vanhemmiksi sitten kun aika on suotuisa. Ja kun sen aika tulee, iästä riippumatta, siihen pystyy kyllä. Lapsi kasvattaa meitä ihan siinä missä me häntä. Hän tosin tekee sen tiedostamatta, joten missään nimessä tuota korttia ei kannata paljastaa! Hän saattaa vielä yrittää käyttää sitä hyödyksi..
Se miksi keskityin tässä kertomuksessa niihin ns. negatiivisiin vaiheisiin johtuu siitä että ne on juuri niitä kohtia kasvuprosessissa kun opitaan eniten. Lasta on helppo rakastaa, halia, pusutella ja helliä. Mutta huutoa, itkua ja raivoa on vaikeampi käsitellä. Ja kyllä ne hellät hetket sitten korvaavat enemmissä määrin ne kaikki negatiiviset tilanteet. Aina sinne asti kun he toteavat äidin lässytyksen olevan vain kertakaikkisen noloa :D. Siitä viis, maailman rakkaimpia mussukoita nuo ovat hamaan tulevaisuuteen asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti