Kasvu vanhemmuuteen

Aina välillä tulee tarve kirjoittaa jostain muustakin kuin vain sisustamisesta ja rakentamisesta. Tarkoittaako blogin pääaiheesta poikkeaminen sitten sitä että se paljon puhuttu punainen lanka olisi katoamassa? Mielestäni ei. Toki hyvä on määrittää mistä oma blogi koostuu, mutta jokaisen kirjoituksen taustalla on aina ihminen jonka elämässä kenties on muutakin kuin itse kirjoitettu pääaihe. Minun elämäni isoin juttu on vanhemmuus. Sitä olen ollut jo kohta 13 vuotta ja se on pitkälti tehnyt minusta sen mitä tänä päivänä olen. Varoitus tässä kohtaa! Seuraava teksti on piiiiiitkä.

Jokainen vanhempi on aina poikkeuksetta tuntemattoman äärellä lapsen tullessa elämään. Tähän asiaan ei vaikuta ikä, sukupuoli tai rotu. Eikä edes lasten määrä, koska asetelma muuttuu joka kerta uuden tulokkaan myötä. Vanhemmaksi opitaan, sitä ei olla luonnostaan. Vanhemman ensisijainen tavoite on kasvattaa lapsi parhaalla mahdollisella tavalla silläkin riskillä että omien tarpeiden ja tunteiden on jäätävä taka-alalle. Paljon keskitytään siihen miten lapsia tulisi kasvattaa mutta pysähtyykö kukaan koskaan miettimään miten vanhempi kasvaa lapsen mukana? Saatika antaako siitä kukaan itselleen koskaan kiitosta? 

Olin todella nuori kun tulin äidiksi. Vasta ylittänyt tuon ns. maagisen iän lapsuuden ja aikuisuuden välissä. Moni 18-vuotias odottaa täysi-ikään päästessään juhlia, matkoja, elämää ilman vanhempien asettamia rajoituksia, autoilua.. Kaikkea sitä mitä vain täysi-ikäinen voikaan tehdä. Minä odotin lasta. Sinä päivänä kun täytin 18, astelin ravintolaan monien muiden nuorten tavoin. Ainoa este juhlimiselleni oli tuo valtava maha joka oli jo täynnä elämää. Ostin tiskiltä limun, pelasin pelikoneessa muutaman kolikon ja lähdin kotiin. Sanoisin että huimat 18 v. kinkerit. Petyinkö? En. Kyseessä oli oma valintani.

Odotusaika oli kaikkea muuta kuin kaunis. Asuin kaukana vanhemmistani, vailla tukiverkkoa ja koulu vielä kesken. Toki minulla kavereita oli mutta tuskin kukaan pystyi tuossa vaiheessa ymmärtämään mitä kävin läpi. Lapsen isästä ei apua ollut, ei tässä eikä myöhemmässäkään vaiheessa.. Välillä tuntui että sitä on täysin yksin. Poikkeuksena oli tuo pieni masuasukki joka aina hellästi potkaisi kun tämä äiti oli surkeimmillaan. Ei, en minä ollut yksin. Synnytys käynnistyi 4 viikkoa etuajassa. Tähän en ollut henkisesti varautunut. Ja mikä draamakomedia se olikaan.. Monen mutkan kautta siihen mentiin vailla jytyjä lääkkeitä, huone täynnä kätilöharjoittelijoita ja valtavien kipujen saattelemana. Tuskassa oli jo kestämistä, mutta se vielä että olit muiden ihmisten pällisteltävänä.. Kostin sen potkaisemalla yhtä harjoittelijaa "vahingossa" päähän loppuvaiheessa. No okei, se oli vahinko. Mutta mitäs tuli liian lähelle! Koko tuo tapahtumasarja kuitenkin unohtui kun sen pienen nyytin sai käsivarsilleen. Siinä myö oltiin, tuore äiti ja pieni prinsessa. Mitäs nyt sitten?

Arkeen opettelu alkoi jo sairaalassa. Jouduimme olemaan siellä yli viikon lapsen syntyessä keskosena. Eräs hoitajista oli päättänyt tehdä kantansa nuorista äideistä selväksi meidän vierailumme aikana. Olin liian nuori, liian kokematon, uusavuton jne. Joka kerta kun hän astui huoneeseeni, oli hänellä valmis kommentti siitä mitä milloinkin tein väärin. Pahin ehkä kaikista oli se kun hän puuttui imettämiseeni. Ilmeisesti tein senkin väärin kun hän kesken syöttämisen tuli ja nosti lapsen pois tokaisten samalla että etkö sinä edes syöttää osaa! No en sitten vissiin. Mutta eipä ole aiemmin tällanen reilu 3 kg mötikkä roikkunut rinnoissa kiinni. Kaiken huipuksi hän runnoi rintojani kuin mitäkin lehmän utareita saadakseen lapselle suotuisammin ravintoa. Ehkä elämäni noloimpia hetkiä, jonka minä viisauksissani kerroin teille juuri nyt. Hyvä minä! Noh, nykyään siihen osaa suhtautua jo huumorilla. 

Koliikki ja hampaat. Ajanjaksoja joista en juuri muista mitään. Hetkiä kun tuntui siltä että kävelisi sumussa. En ole eläessäni kokenut sellaista väsymystä kuin tuolloin. Ainoita kertoja kun pääsin kotoa pois, oli ne 6 tuntia viikossa kun sain kaupungin järjestämän hoitajan kotiin ja kävin itse koulussa. Olin jaotellut viimeisen opiskeluvuoden kahdelle vuodelle muka helpottaakseni elämää. Toki se hivenen iisimpää oli mutta rankkaa silti. Kavereita ei tässä vaiheessa ollut juuri nimeksikään. Ymmärtäähän tuon.. Kokemuksesta voin sanoa että tämän kaltainen keskustelu 18-vuotiaiden parissa ei kanna kovin pitkälle: Vitsi mitkä bileet oli eilen! Huhu, mikä darra! Ja tiedättekö mitä se ja se teki sen ja sen kanssa. Mikä skuuppi! Joo, mä kuulin. Mutta en päässyt paikalle kun olin kotona kakkavaippojen ympäröimänä, yltäpäältä puklussa ja tukka takussa. Right. Noooooh.. Palataan!

Ensimmäiset pari vuotta meni huimaa kyytiä. Ei liiemmin ehtinyt ajattelemaan miten sitä ihmisenä kasvoi lapsen rinnalla, elämä oli lähinnä selviytymista päivästä toiseen. Sain opiskelut suoritettua loppuun (josta muuten näin jälkikäteen olen kovin ylpeä!) ja muutin takaisin kotipaikkakunnalle taaperon kanssa. Muutto itsessään oli kovin suuri helpotus, hyvä tukiverkko on vanhemmille äärimmäisen tärkeä asia. Jo pelkästään sen tiedostaminen ja lähellä olo tuo turvaa, eritoten meille nuorille yksinhuoltaja äideille. Ja olihan se myös lapselle tärkeää saada isovanhemmat ja muut sukulaiset lähelle. Sain töitä läheisestä kaupasta jossa tapasin loistavia tyyppejä (jotka ovat vieläkin osa elämääni ja äärimmäisen tärkeitä ystäviä). Työpaikan ja uusien tuttavuuksien myötä sain myös elämääni muutakin sisältöä kuin vain äitiyden. Eikä minua vieroksuttu sen tähden. Tuossa vaiheessa sitä ymmärsi, miten tärkeää on ettei hukkaa itseään vanhemmuuteen. Lapsi ei kärsi siitä jos toisinaan vanhempi on vain pelkkä ihminen ja keskittyy itseensä. Päinvastoin, hyvinvoiva ja iloinen äiti on aina parempi vaihtoehto kuin väsynyt, kiukkuinen noita-akka. Karrikoitu esimerkki, mutta lähellä totuutta ;). Noihin aikoihin tapasin myös Iso-O:n. Elämä hymyili. Kunnes se saapui. Ryminällä, valtavalla massalla, kiukkua puhkuen. Elämäni taistelu. U-H-M-A-I-K-Ä.

Kun asettaa kaksi blondia vastakkain, toinen metrin mittanen ja toinen vähän isompi niin kumpi voittaa? Niin, hyvä kysymys. Siinä vaiheessa kun vastapeluri on uhmäiän täyttämä, määrätietoinen nassikka joka on päättänyt saada tahtonsa läpi, on sitä loppujen lopuksi aika "aseeton". Toki vanha viisaus uhkailu-kiristys-lahjonta jossain määrin toimii mutta kyllä siinä vaaditaan ihan jo silkkaa henkistä voimaa vanhemman puolelta. Uhma-ikä on tasapainoilua, jolloin vanhempi joko taantuu lapsen tasolle ja lähtee siihen mukaan tai sitten nousee sen kaiken yläpuolelle ja koittaa pitää rajat edes jossain määrin kasassa. Myönnettäköön, itse olen tehnyt molempia. Eikä kumpikaan vaihtoehto ole helppo. Taantumassa sitä pitkittää tilannetta pahentaen asioita entisestään, viisaasti käyttäytyen sitä joutuu kestämään sen lapsen kaiken suoman raivon ja kiukun mitä vaan pienestä ikinä lähteekään. Eikä naapuritkaan pääse tuolloin helpolla. Se on jännää miten sitä aina häpesikin sitä huutoshowta ja mietti mitä kuulolla olevat ajattelevat.. Varmaan joku ajatteli pahalla mutta mitä sitten? Kaikki meistä on käynyt läpi tuon vaiheen, harva vaan sitä muistaa. Vanhempien mieleen se toki jää, loppuiäksi.. Lohdutuksen sanana kuitenkin, uhmaikäkin on vain vaihe joka loppuu ennen pitkään. Pahempaa on vielä tulossa :/.

Meillä uhmaaminen ja rajojen kokeilu kesti aika tarkalleen... Ei, odottakaas. Se jatkuu edelleen. Mutta se laantuu, tietyssä määrin. Tulee seesteisiä kausia ja aina välillä sitä ehtii jo ajatella että lapsi jopa kuuntelee viisaita sanojasi. Kunnes unohtaa ne seuraavaan kertaan mennessä. Mikä siis neuvoksi? Noh, kertaus on opintojen äiti. Kouluikään mennessä sitä on tullut jo ihan uusia huolen aiheita joiden käsittelemiseksi vanhemman on jälleen kasvettava roimin askelin siitä selviytyäkseen. Hyvällä tuurilla lapsi vie kouluelämään mukanaan opettamiasi asioita, niitä moneen kertaan jankattuja. Mutta he unohtavat myös suurimman osan. Rajoja kokeillaan yhä edelleen, mutta isommassa mittakaavassa. 

Koulu on viidakko jossa moni lapsi hukkaa helposti tiensä. On kiusaamista, yleistä kapinaa, cool on pakko olla, vanhemmat on enemmän ja vähemmän pebasta.. Viimeisenä mainittu asia korostuu entisestään lapsen tullessa esimurrosikään. Uhmaikä on paha mutta tuo vaihe.. Huh huh. Valehtelua, rikkimenneitä tavaroita, erikoista meikkaamista, äidin vaatteiden käyttämistä, järjetöntä huutoa ja kiukkua, ovien paiskomista.. Mitä vaan voikaan keksiä. Pieniä mutta siinä hetkessä isolta tuntuvia asioita. Tässä vaiheessa sitä vasta luovuttaminen tuleekin mieleen useita kertoja. Mutta ei niin tehdä. En minä eikä kukaan muukaan. Koska tuon kaiken takana on vielä pieni ihminen joka tarvitsee ohjausta ja ymmärrystä, ehkä enemmän kuin koskaan. Lasten maailma voi olla tänä päivänä todella julma ja meidän vanhempien tehtävänä on tehdä kaikkemme ettei asia olisi niin. Okei, tämä vaihe tuli meille kalliiksi mm. rikkimenneen telkkarin, ikkunan, tusinan kännykän, hukatun fillarin jne. myötä mutta se on vain rahaa.. Ja esimurrosiästäkin selviää. Uskokaa tai älkää. Viimeinen vuosi on jo ollut melko rauhallista, Teinari on järkiintynyt, vähän voi jo meidän kalkkisten kanssa keskustella ja kouluarvosanat on huimaa kyytiä nousseet. Ylpeä äiti täällä hei ;)!     

Huomenna alkaa taas jälleen uusi oppivaihe elämässä. Yläaste, tuo paljon pelätty raadollisia kasvukipuja aiheuttava ajanjakso. Teinari on ihan cool koko jutun suhteen, äiti on taas enemmän ja vähemmän kauhuissaan. Kun muistelee omaa yläaste aikaa niin voi luoja.. Ja vaikka tiedän tämän kasvuvaiheen olevan lapsille se yksi rankimmista niin tuskin se meille vanhemmillekkaan mitään ruusuilla tanssimista on. Nyt jos koskaan sitä haluaisi palata ajassa taaksepäin, vaikka sitten sinne uhmäikään. Tästä eteenpäin sitä todella luovutetaan lapsi maailmalle pienin askelin. Huaah.. Tämän mamman on pakko vetää muutaman kerran happea ennen kuin nuo mopopojat alkaa pyöriä nurkissa ja vaihe "Sä oot kököin ihminen maailmassa, sä et tajua, mä tarviin rahaa, sä oot taas se kököin ihminen maailmassa" alkaa eskaloitumaan. 

Vanhemmuus. Vaiheesta toiseen, sitä se on. Kipeitä polkuja, palkittuja hetkiä. Olen toistaiseksi selvinnyt hengissä tästä jobista ja niin on tuo minun lapsukainenkin. Ollaan tehty yhdessä virheitä, huudettu, naurettu, itketty, kasvettu.. Toki tieni vanhemmuuteen olisi ollut varmasti helpompi hieman laajemmalla skaalalla elämänkokemusta enkä kenellekkään voi suositella vanhemmuutta liian nuorella iällä. Nuorten tulisi nauttia elämästä ja tulla vanhemmiksi sitten kun aika on suotuisa. Ja kun sen aika tulee, iästä riippumatta, siihen pystyy kyllä. Lapsi kasvattaa meitä ihan siinä missä me häntä. Hän tosin tekee sen tiedostamatta, joten missään nimessä tuota korttia ei kannata paljastaa! Hän saattaa vielä yrittää käyttää sitä hyödyksi..

Se miksi keskityin tässä kertomuksessa niihin ns. negatiivisiin vaiheisiin johtuu siitä että ne on juuri niitä kohtia kasvuprosessissa kun opitaan eniten. Lasta on helppo rakastaa, halia, pusutella ja helliä. Mutta huutoa, itkua ja raivoa on vaikeampi käsitellä. Ja kyllä ne hellät hetket sitten korvaavat enemmissä määrin ne kaikki negatiiviset tilanteet. Aina sinne asti kun he toteavat äidin lässytyksen olevan vain kertakaikkisen noloa :D. Siitä viis, maailman rakkaimpia mussukoita nuo ovat hamaan tulevaisuuteen asti.

Sukupolvelta toiselle

Geenit siirtyvät vanhemmilta lapsille. Ne muodostavat ihmisen sellaiseksi kuin on. Saatat saada isäsi nenän, äitisi silmät tai isoäidin pituuden.. Näin ainakin sanotaan. Mutta siirtyykö geenien mukana myös mieltymykset, harrastustoiveet tai unelmat? Tuskin. Jokainen meistä on oma persoonansa. Sen sijaan uskoisin ulkoisten tekijöiden kuten kasvatuksen, kulttuurin ja ympäristön muokkaavan meitä sellaisiksi kuin olemme.

En ole meidän suvussamme ainoa jonka käteen pora tai maalisuti on istunut. Isoisäni perusti 70-luvulla oman rakennus- ja remontointiliikkeen. Yhtiökumppanikseen hän otti isäni, joka oli tuolloin vielä nuori pojankloppi. Yhdessä he rakensivat kymmenittäin taloja ja tekivät liukuhihnalla remontteja lähes 20 vuotta. Tuona aikana isälleni muodostui vankka perusta rakentamisen saralla. Tiedot siirtyivät isältä pojalle. Isoisäni oli aina minulle vähän sellainen mysteerimies, joka puhui vähän ja vain silloin kuin oli asiaa. Mutta sen muistan ja tiedän että hän rakensi aina kuin kynnelle kykeni. Valitettavasti hän menehtyi muutamia vuosia sitten, ennen kuin minä uskalsin tätä alaa lähteä opiskelemaan. Mutta onneksi olen isäni kautta päässyt tutustumaan isoisäni oppeihin.

Vanhempani erosivat kun olin todella pieni. En siis ole kasvanut rakentamisen parissa tai seurannut sitä kulttuuria. Koska asuin äitini luona, jäi myös isäni minulle hieman vieraaksi. Toki hän oli minulle tärkeä ja häntä kunnioitin mutta ns. isä-tytär suhdetta ei päässyt muodostumaan. Olosuhteiden pakosta ja osittain omasta kapinastani johtuen. Kaikki kuitenkin muuttui silloin kun ostimme Puolen hehtaarin kukkulan. Oli minulle luonnollista kääntyä isäni puoleen tämän projektin myötä. Ammattilainen kun on. Ja rakensimme talomme hyvin lähelle hänen asuinpaikkaansa mikä osaltaan helpotti myös yhteydenpitoa. En ehkä vielä tuolloin tiedostanut sitä tosiasiaa, että rakentaminen ja sisustaminen on se minun juttuni. Toki sisustamisesta pidin harrastusluonteisesti mutta rakentaminen? Pyh pah, miesten juttu. Mutta mitä pidemmälle tämä projekti eteni, sen enempi aloin ymmärtämään että sisustaminen kulkee käsi kädessä rakentamisen kanssa. On helpompaa sisustaa kun ymmärtää niitä asioita minkä sisälle sisustetaan. Jokainen tila muodostuu puitteista jotka on rakennettava. Kiitos isäni (ja isoisäni), tämän ymmärtäminen ja tiedon sisäistäminen on ollut huomattavasti helpompaa. Ja täten olen päässyt vähän koulussakin "rehentelemään" vielä lapsenkengissä olevilla taidoillani :D.

Koska koulun alkamisen myötä tiedonjano oli valtava, pyysin isältäni mahdollisuutta tehdä heillä remonttia. Siellä oli yksi huone joka oli vielä kokonaan tekemättä. Vaikka isäni on todella tarkka niin antoi hän minulle mahdollisuuden. Projekti alkoi tämän vuoden alussa (esittelen lopputuloksen teille myöhemmin). Oppityttönä oleminen ei ollut sitä helpointa mahdollista hommaa, isäni on meinaan todella kriittinen ja suorapuheinen opettaja. Useasti teki mieli heittää teräslastat,sudit jne. nurkkaan ja pistää pillit pussiin. Onneksi en näin kuitenkaan tehnyt. Ja hei, eikös isä-tytär suhteeseen kuulu myös pienimuotoiset yhteenotot :)? Opin tuon projektin aikana paljon, enemmän kuin mitä odotin. Toki pääpaino oli sisärakentamisessa mutta tuon muutaman kuukauden aikana aloin ymmärtämään ja tuntemaan isääni aiempaa paremmin. Sekä isoisääni, josta kuulin tarinoita vuosien varrelta. Tuo mysteerimies ei ollut enää niin mysteerinen.. Projektin loppupuolella saimme kuitenkin musertavia uutisia. Isälläni todettiin hyvin harvinainen syöpä.

Olen aina pienessä mielessäni ja naiivisti ajatellut vanhempieni olevan vahingoittumattomia. He ovat kokeneet niin paljon ja selviytyneet niin monesta taipaleesta ja ikävästä asiasta. Jotenkin sitä on pitänyt itsestään selvyytenä että he ovat aina täällä. He eivät vanhene, he eivät sairastu, he ovat yli-ihmisiä. On kuitenkin tieteellinen fakta että kaikki me poistumme täältä ennen pitkään. Mutta kun omien vanhempien haavoittuvuus ja kuolevaisuus tulee eteen, on se kuin isku vasten kasvoja. Julkinen salaisuus jota kukaan ei halua ajatella. Joten kun isän syöpä todettiin, lamaannuin. Sen täytyi olla todella huono vitsi. Muutamassa kuukaudessa isän tila huononi niin paljon että siitä tuli pakosti todellisuutta. Hän kärsi, tunsi kipuja ja varmasti pelkoa. Vaikkei sitä näyttänyt tai myöntänytkään. Usein sitä jopa unohti hänen olevan sairas, niin urhealta ainakin minun edessäni näyttäytyi. Veljeni ja äitipuoleni ehkä saivat osakseen enemmän tunnetiloja kuin minä, he kuitenkin asuvat yhdessä. Valitettavasti tämä syöpä oli sellainen johon ei tavalliset syöpälääkkeet tehonneet. Oli vain yksi lääke joka ehkä saattoi tepsiä. Tai sitten leikkaus. Leikkaukseen ei heti ryhdytty sen riskien vuoksi vaan ensin kokeiltiin tuota lääkettä. Jo kuukaudessa kuitenkin huomattiin sen tehon olevan lähes olematon. Kasvain, josta syöpä todettiin, oli kasvanut käsittämättömiin mittoihin. Riskeistä huolimatta oli leikkaus tehtävä. Se tehtiin tämän viikon maanantaina.. 

Viimeiset viikot ovat olleet rankkoja. Kaikki ovat henkisesti valmistautuneet leikkauspäivään. On todella hermoja raastavaa kun ei tiedä mitä tuleman pitää. Uni ei tule, aivot on tiltissä ja keho ei toimi. Sitä ajattelee kaikkea ja ei mitään. Maanantai oli varmasti elämäni pisin päivä. Veimme veljeni kanssa isän sairaalaan jo varhain ja sinne hän jäi sairaalakaavussa odottelemaan. Jouduimme odottamaan iltaan asti ennen kun saimme tiedon tapahtuneesta. Riskeistä huolimatta isä oli selvinnyt. Kipuja aiheuttanut ja sillä hetkellä henkeä uhannut kasvain oli saatu leikattua pois. Ja mikä mötkäle se olikaan! Hän oli kantanut vatsassaan 6,5 kg syöpäkimpaletta. Puolet isompi mitä oma lapseni oli syntyessään. Sellaista ei vaan pysty ymmärtämään, ei kukaan muu kuin isäni. Hän koki tuon kaiken ja selvisi.

Nyt voi taas hengittää. Isän toipuminen jatkuu mutta tämä taistelu on voitettu. Isä 1 - Syöpä 0. Mitä tahansa teettekin, älkää pitäkö vanhempianne itsestään selvyytenä. He eivät ole täydellisiä, he tekevät virheitä ja he ovat haavoittuvaisia. Ja ennen kaikkea he ovat osa sinua. Oli tarinanne mikä tahansa, muistakaa että he eivät ole ikuisesti täällä. Joten joskus on myös hyvä kertoa miten tärkeitä he ovat. Pitäkää toisistanne huolta. Me löysimme rakentamisesta isän kanssa yhteisen sävelen ja luojan kiitos, se tarina saa vielä jatkoa. Minun isäni on Supermies numero 1.

Ps. Äitille kans terkkuja <3.